Ympyrä sulkeutui – mitä tapahtui välissä?
Koin viime viikonloppuna hetken, jolloin oikeasti pysähdyin miettimään, mihin vuodet ovat menneet ja mistä mihin olen matkannut ja mihin päätynyt. Kaikki alkoi onnettomasta autostani, joka hajosi ja on edelleen tätä kirjoittaessani pajalla. Tulossa oli joogan alkeiskurssi, jota varten tarvitsin viedä lisää tiiliä, mattoja ja huopia studiolle. Eli sen kerran, kun oikeasti olisin tarvinnut autoani, se ei ollut minua auttamassa. Eli siirtyminen suunnitelma B:hen - kamat kasseihin, tasapainottele ne fillarin päälle ja vie fillari kävelylle studiolle päin. Matkalla hieman hymyillytti – näytin varmasti varsinaiselta keräilijältä (kaikki kunnia keräilijöille, jotka ponnistelevat jokapäiväisen ansionsa eteen raskaalla työllä!), kun kävellä raahustin 500 metrin matkan kotoa studiolle. Eihän taakka painava ollut, mutta kyllä se kerran mätkähti tarakalta maahan, kun en malttanut sitoa taakkaa kunnolla. Minäkö hätähousu?
Sitten oivalsin, että hei tätä hommaa olen tehnyt ennenkin. Nuorena tyttönä vedin jazztanssia Järvenpäässä ja siihen aikaan ei ollut vielä matkapuhelimia eikä pieniä stereosoittimia saatikka puhelimeen kytkettäviä kätevänkokoisia kaiuttimia. Homma meni niin, että meidän oli itse vietävä stereot sinne salille, missä tunnit olivat. Eihän naisvoimistelijoilla ollut omaa salia, vaan tunnit pidettiin eri koulujen jumppasaleissa ja stereot olivat aina jollakin salilla säilössä.
Muistan erityisesti erään runsaslumisen talvi-illan. Siihen aikaanhan ei pyydetty äitiä tai isää tuomaan tai hakemaan autolla, vaan hommista piti suurimmaksi osaksi selviytyä itse. Eikä ollut vielä ajokorttiakaan, koska olin alle 18. Hain siis stereot eli dekin ja kaksi isoa kaiutinta kooltaan n. 40x50x50cm Harjulan koululta ja ripustin ne fillarin kahvoihin ja matkaan. Lunta oli noin puoli metriä jalkakäytävällä tai tiellä ja sitä tuli taivaan täydeltä koko ajan lisää. Niinpä sotkin lumipyryssä pyörällä koululta toiselle ja välillä pysähdyin ja potkaisin fillaria, kun lumi alkoi kasaantua pyörien ja lokasuojien väliin ja meno alkoi olla nihkeää.
Nyt kun kävelin tuota 500 metrin matkaa joogastudiolle, ajattelin, että tätäkö minä taas teen?! Ja mitä on tapahtunut välissä? Ei mitään?! Kyllä alkoi jo naurattamaan – onneksi ei itkettämään. Ja onneksi on kaikenlaista ihanaa (että vähemmän ihanaa) tapahtunut ja toivottavasti myös jotain myönteistä kehitystä yli 30 vuoden aikana. On eletty, käyty kouluja, tehty töitä, hankittu lapsia, eletty liitossa, eletty yksin, seurusteltu, tanssittu, spinnattu, kalastettu, hiihdetty, pyöräilty, joogattu. Ja vaikka kuinka haluaisin olla ihanan seesteinen, herkkä ja eteerinen, mutta niin voimakas, dynaaminen ja luoda ja rakentaa suuria linjoja, arki tuo minut aina vain takaisin jaloilleni ja päädyn fillarirahtariksi eli ehkä tämä on sitten lopulta kuitenkin minun elämäni tarina. Olkoon niin ja olen omassa pienessä päässäni voimakas, mutta herkkä. Eteeristä minusta ei taida saada millään keinolla.
